tiistai 10. heinäkuuta 2018

Sandra (Heidi Köngäs 2017)

"Sandra ja Janne ovat saaneet oman torpan, unelmiensa täyttymyksen. Kesken työteliään elämän tulee sota, ja Janne tempaistaan punakaartiin. Sandra jää yksin viiden lapsen kanssa, kuudes rinnan alla tulossa. Edessä on kova, kylmä talvi, tukena vain appivanhemmat Maija ja Mikko. Kaikki ylpeys on nieltävä, jos aikoo leivän syrjässä pysyä. 
Ankaran kevään tapahtumat avautuvat Klaaralle, Sandran tyttärentyttärelle, joka lähes sata vuotta myöhemmin tutkii vanhoja muistiinpanoja. Mennyt on äkkiä läsnä, järkyttävänä."

Klaara on keski-ikäinen näyttelijä, joka on pettynyt töiden vähäisyyteen. Hän yrittää ymmärtää äitiään joka sairautensa pahetessa haluaa vielä kerran vierailla lapsuuden kodissaa, vanhassa hirsitalossa Lepistössä. Vasta äidin kuoleman jälkeen, löytäessään vanhoja päiväkirja merkintöjä, Klaara alkaa ymmärtää äidin toivetta.

Sandra on tottunut olojen kurjuuteen lapsesta asti, jolloin hänet ja sisarukset lähetettiin huutolaisiksi. Hän on tottunut kovaan työhön ja kipuun ja osaa silti nähdä elämän kauneuden. Sandran elämän innostuksen aiheita jokapäiväisen puurtamisen keskellä ovat oma porkkanamaa, oma pieni mökki, aviomies Janne ja omat pojat. Kun sota alkaa, saa Sandra kuitenkin kokea ennenäkemättömän kurjuuden, kuoleman läsnäolon, toivottomuuden ja nälänhädän.

s.69  "Sandra oli kaunis morsian, niin luonnollisen oloinen ja vähään tyytyväinen, ei vaadi mitään, mutta osaa nauttia siitä, minkä saa. Katselin häntä tarkemmin häissä, kun hän oli laittanut hiukset vookille ja kulki kerrankin mustissa, hänellä oli juhlapusero ja pitkä hame, ja vaikka se hame oli viisi vuotta vanha rippikolttu, niin hän näytti yhä sorjalta kuin pajunvitsa. Sandra täyttää vasta marraskuussa kaksikymmentä, hän on minua pari vuotta nuorempi, vaikka ikäeroa voisi luulla isommaksikin. Meidät on kyllä niin eri vesissä pesty, minä olen jo nainen, hän yhä neitonen. Velimiehelle kävi kyllö hyvä tuuri, kun sai Sandran, ihan parhaan sai, kun lauhkean sai." 

Lyyti on Jannen sisko, joka piikana, tosin rikkaampien parissa kuin muut. Hän rakastuu väärään mieheen muiden varoituksista huolimatta, masentuu ja saa myös kokea sodan kurjuuden ja menetykset. 


s. 280 "Muistomerkit olivat joen kahta puolen, kumpikin puoli täynnä omaa totuuttaan, kuin valmiina pitämään kiinni omasta uskostaan, ihan kuin sodassa olisi voittajien ja häviäjien totuus, vaikka vastakkain oli aina kaksi häviötä. Lopultakin jokainen sota on häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla oli aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat." 

Kirja kertoo vanhoista ajoista. Oman torpan onnesta ja rakkaudesta. Kovasta työnteosta ja omista pienistä lapsista. Kaiken muuttumisesta sodan alkaessa. Kuolemasta ja menetyksestä. Nälästä ja kylmästä. Sisällissodasta. Epätoivosta ja selviytymisestä.

Kirja on todella koskettava ja mielestäni myös lukemieni kotimaisten sotakirjojen parhaimmistossa. Pidin kirjan arkisesta kuvauksesta, miten epätoivoinen ja synkkä voikaan oikeasti ihmisen mieli ja arki olla, kun elää pienten lasten kanssa sodan keskellä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti